Aamulla mietin hetken, ajoko minua ahdistaa. Tunnustelen vatsaa ja rintaa sisäisesti ja tulkitse mieltä. Olo on jännittynyt, jopa kauhulla tätä hetkeä tulkitseva ja seuraavaa minuttia odottava. Sillä minuuteista tämä on kiinni.
Minulla on olemassa ahdistusvapaa aamun hetki. Tunnen sen olemassa olon aamulla sängyssä loikoillessani. Tai oikeastaan en tunne. Sillä se ei tunnu miltään. Ja se on hyvä asia.
Nousen sängystä ja yritän rauhoitella itseäni sillä, että tänään ei ole mitään menoa. Tänäänkään minun ei tarvitse mennä lähteä minnekään kotoa. Voin tehdä mitä haluan. En kylläkään tiedä, mitä haluan tehdä.
Ajatukseni hyppäävät asiasta toiseen valtavaa vauhtia. Siinä alasti sängyssä noustessani ehdin todeta tunteettoma oloni, mietin läpi asioita, jotka voisivat tuntua mukavilta ja kaikki asiat, jotka eivät tunnu hyvältä. Ajatusten laukatessa lukuisten vanhojen tapahtumien kautta tulevaisuuden odotuksiin, tunnen raskaan tunteen hipivän varpaisillaan kohti rintaani. Teen kaikkeni ajatusten pysäyttämiseksi ja päätän kiirehtiä vessaan ottamaan lääkkeeni.
Mielialalääkkeen ottaminen on aamuni tärkein toimi. Lääkkeen ottaminen ei oikeastaan tunnu missään. Se ei aiheuta mitään tunnistettavaa mielialan tai olotilan muutosta. Mutta sen ottamatta jättäminen kostautuu varmasti päivän mittaan. Viimeistään seuraavana päivänä olen jälleen mustassa kuplassa ja pääosin toimintakyvytön, mikäli en ota päivittäistä lääkettäni.
En jaksa pestä hampaita, enkä välittäisi oikeastaan edes nousta sängystä. Mutta mielialalääkkeen kulauttaminen kurkusta alas on niin tärkeää, että sen vuoksi on noustava sängystä ylös ja otettava päivän arvattava arvaamattomuus vastaan.
Toinen syy nousta ylös aamuisin on kahvi. Makustelen maitoisen espresson huumaavaa makua jo illalla nukkumaan mennessä. Parasta kahvissa on ajatus siitä, että voin juoda niitä niin monta kuin haluan. Cafe Latte edustaa minulle rentoutta ja rauhassa oloa. Käytännössä ADHD-aivoni huutavat dopamiinia, johon vastaan antamalla niille vähintään neljän espressoshotin verran kofeiinia. Miehen käynnistellessä kahvikonetta valun alakertaan valmiina aamutoimeni tehneenä.
Kahvin ääressä voin tosiaankin kääntään ainakin toisen aihetta aiheen perään syöttävän ajatusratani keskusteluun mieheni kanssa. Parasta on kun näytämme toisillemme typeriä lyhytvideoita, jotka vangitsevat huomion haastamatta ajattelua. Uutisten läpikäyminen ja niistä keskusteleminen onnistuvat myös tiettyyn pisteeseen asti ahdistumatta. Päivän suunnitelmien ja aikataulujen kertaaminen laittaa raskaan painon liikkeelle. Tässä vaiheessa ajatusratani viimeistään suistuvat neutraaleilta raiteilta kohti katastrofia. Muistan vastaamattomat viestit ja puhelut edellisiltä päiviltä. Tiedän, että koti kaipaa siivousta ja ruokakin pitäisi laittaa. Häpeän tekemättömiä asioita. Tajuan jälleen olevani laiska ja hyödytön ja aiheuttavani perheelleni huolta. lyjypainoakin raskaampi möykky valtaa rintani, vatsani ja jotenkin myös kaikki raajani.
Kaikki minussa painuu sen myöt alemmas, etunenässä hartiani ja suupieleni. Kasvoissani kulmat vääntyvät tuskaiseen asentoon ja silmät painuvat viirulle. Ajatukset tuottavat minulle pelkästään häpeää ja toivottomuutta. Tunnen suurta huonommuutta kaikesta, mitä minun olisi mielestäni pitänyt tehdä. Olen ahdistuksen vallassa.
Kun kaikki ahdistaa 