Voiko enempää hermostuttaa! Odotushuoneiden ovet käytävän varrella yrittävät olla luottamusta herättävän kliinisiä ja rauhoittavia. Käytävän perällä on kaksi ovea, joiden molempien sivussa ”psykiatri”. Mietin, onkä tämä käytävän perä hermostuttavampi, kuin saman käytävän keskikohta, missä ovien sivuss lukee ”gynekologi”. Vilkuilen ympärilleni, millaisia ihmisiä odottaa pääsyä psykiatrille. Minun lisäkseni. Juuri nyt ei kovin moni. Vain kaksi muuta kuulevat, kun ovi avautuu, ja minut kutusutaan sukunimellä sisään. Menen pää pystyssä näyttämättä häpeää, hermostuneisuutta, teipattua reippautta ja ahdistusta.
Kolmekymmentävuotias vaalea näpsäkkä nainen on tavallinen ylenkatsonnan kohde. Aliarvioinnin ja ylenkatsonnan ovat varmasti kokeneet kaikki naiset. Lähes varma aliarvionnin paikka naiselle on lääkärin vastaanotto (lähde). Naisen kivunsietoa päivitellään tik tok -videoissa, missä miehet kokeilevat kuukautiskipuja imitoivaa laitetta. Tosiasissa lääketieteen maailman on ollut miesten, eikä naisten kipuja ole ymmärretty tai osattu hahmottaa. Lääkärit ovat järjestelmällisesti alilääkinneet naisten kipuja. Ilmeisesti sama jatkuu siirryttäessä fyysisestä kivusta psyykkisen kivun puolelle.
Eläkeikää lähestyvä miespsykiatri tuntui tuntevan tilanteeni hyvin. Minut niputettiin sujuvasti johonkin läjään heti suuni avattua. Suurin osa voimistani meni hermostuneisuuden ja pahanolon piilottamiseen. Otin reippaan tytyön roolin, kuten aina tietysti otetaan vanhemman setä-ihmisen kanssa jutellessa. Tämä setäihminen halusi tietää sukujuureni ja masennustaipumukset suvussa. Tietysti parisuhteen tila, kahden synnytyksen ajankohdat kiinnostivat myös, samoin nykyinen työ.
45 minuutin ajasta sain käyttää kaksi kolmannesta viisaiden sanojen kuuntelemiseen. Nyökyttelin ja myötäilin, enhän osannut olla muuta kuin tunnollinen kiltti tyttö. Hyvin käyttäytyvä. Ja lääkärithän tietävät kyllä! Olisin kuitenkin halunnut sanoa, että luulen jonkun asian olevan todella pielessä. Ja se on ollut pielessä jo pitkään.
Ilman puuttumistani asioiden kulkuun, olotilalle löytyi syy. Kuopuksen synnytyksen jälkeinen masennus oli päässyt vain venähtämään kymmeneksi vuodeksi. Kuulin toki ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeisestä masennuksestani. Olin siis vain hiukan ”baby blues”, kuten psykiatri asian ilmaisi.
Viimenen vartti pyylevällä sedällä meni reseptin kirjoittamiseen. Pari kuukautta tällä annostuksella lääkettä, sen jälkeen uusi käynti ja lääkkeen vähennys. Kuulosti helpolta. Olinko tämän vuoksi kärsinyt ja googletellut lähes 10 vuotta pahaaoloani?
Kävelin hermostuneena vastaanotolta ulos. Sama rakennustyöntekijän näköinen mies istui odottamassa vuoroaan kävellessäni nopeasti käytävän läpi hisseille. Maailma tuntui yksinkertaiselta escitalopram-resepti kädessä.
Olo ei silti ollut helpottunut. Oma kantaan ilmeistyi ensimmäistä kertaa teksti ”yleinen ahdistuneisuushäiriö”. Teksti ei ollut minkään alku, eikä missään nimessä minkään loppu. Se on silloin, ja on edelleen, masentava teksti. Ahdistava toteamus, joka tuli yhä uusien kliinisten ovien takana itselle tuttuakin tutummaksi tulevien vuosien aikana.
Kun kaikki ahdistaa 